Entinen kotikaupunki näytti viikonloppuna kauneimmat kasvonsa. Ei purevaa tuulta, ei hyistä sadetta, ei räntää eikä loskaa. Sen sijaan auringonpaistetta, leutoa syyssäätä, kiireetöntä olemista ja hyvää ruokaa.
Kotonakaan ei ole pöllömpää. Rakastan vaahteroita kirjavissa syyspuvuissaan. Oranssi saa sielun laulamaan.
Tänään istutin koivuntaimen, jota olen kesän kasvattanut ruukussa. Meillä päin kaikki puun taimet on suojattava verkolla kenguruiden kokoisten rusakoiden varalta. Mies jaksaa yhä nauraa sitä, kuinka keväällä tiirailin pellolle, ilman silmälasejani, ja ihmettelin: "Mitä peuroja tuolla pellolla kulkee?" Olivat rusakoita.
Mies näki tänään hirven. Juoksi tien poikki aivan edellä ajavan moottoripyöräilijän takaa. Mies kertoi, kuinka moottoripyöräilijä oli täpärästi selvinnyt hengissä eikä ollut luultavasti edes huomannut koko asiaa. Minä mietin, että miehestä voisi sanoa samaa.
Mansikki Myöhänen. Vieläkö ehtii? Yrittänyttä ei laiteta.
2 kommenttia:
Ihana blogi, missä se on piileskellyt? Kauniita kuvia.
Uusia ollaan bloggailijoina, mutta kiva kun löysit tänne!
Lähetä kommentti