torstaina, syyskuuta 04, 2008

Mennyt maailma

Niin paljon bloggaamatonta neule-elämää elettynä... Äitimme neuloi aina - siltä nyt tuntuu - mutta en muista hänen opettaneen minua neulomaan, ainakaan alkuvaiheessa. Kummitätini opetti varmaan jotakin, mutta parhaiten muistan hikoilun ala-asteen käsityötunneilla. Neulomisen opettelu lähti penaalista, joka tehtiin taittamalla aina oikein -neulottu lappunen kahtia ja ompelemalla käsin sivusaumat ja vetoketju. Minun kirkkaan keltainen kappaleeni oli kaukana neliöstä - silmukoita oli vuoroin tippuillut ja lisääntynyt matkan varrella -pussukan muoto muistutti lähinnä venettä, eikä vetoketjun ompelu jostain syystä koskaan valmistunut. Ehkä itse neulominen oli vienyt minulta niin paljon aikaa, että opettaja armahti, kun piti siirtyä seuraaviin koitoksiin. Neuloin myöhemmin koulussa myös sukat ja lapaset ja virkkasin edestä napitetavan liivin, ja nämä tuotokset voi luokitella armotta sarjaan mörvelö, leipälapio ja perunasäkki (kieli keskellä suuta virkatusta raidallisesta liivistä tuli niin leveä, että sivuihin käännettiin vähintään viiden sentin taitokset). Mutta 12-13-vuotiaana tapahtui jotakin, neulominen alkoi kiinnostaa ihan vapaaehtoisena toimintana ja yksi ensimmmäisistä tekeleistä oli barbien villapaita. Noin 15-vuotiaana kudoin ensimmäisen villapaidan itselleni ja heti piti tarttua kirjoneulontaan: muuten paita oli petroolihtavan sininen, mutta miehustaan ja hihoihin tein rinnuksen korkeudelle marjapuuronpunaisen (iik, mikä väriyhdistelmä) perinnetyylisen tähtikuvion. Tätä merkkipaalua ei enää ole olemassa, heitin sen menemään siivouspuuskan vallassa monta vuotta sitten, mutta pinossa olevat paidat ovat myös kouluajoilta, 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Mallit olivat sovelluksia Kotilieden tai Suuren Käsityökerhon malleista; alimman paidan esikuvana oli Korsnäsin paita, joskin minä kudoin miehustan ja hihansuiden kirjovirkkauskuviot ja värit vaihtuivat aivan toisenlaisiksi. Hyvä vai huono? Nykymakuuni ei ainakaan uppoa, mutta silloin olin sangen tyytyväinen.

Kun tulin opiskelemaan Helsinkiin 80-luvun puolivälin tienoilla, Stockmannilla oli vielä iso lankaosasto ja siellä myytiin Rowaninkin lankoja, joihin opiskelijan rahat eivät kylläkään riittäneet. Ja pian ne Rowanit hävisivätkin ja tilalle tuli virtaviivainen Neovius-osasto, jossa minun mielikuvani mukaan myytiin lähinnä sähkönsinisiä mohairpalluroita. 90-luvun puolivälissä asuimme vuoden Englannissa ja siellä pääsin vihdoin itse asiaan.

Malli on Rowan Knitting Bookista nro 7 ja suunnittelija on Annabel Fox. Neule on hirmuisen iso enkä koskaan tottunut lähes napaan asti avoimeen kaula-aukkoon, mutta kyllä tätä silti sitkeästi pidin. Asuimme Cambridgessa ja paikkakunnan ainoa kunnon lankakauppa, joka oli supersuloinen kellarimyymälä lähellä King's Collegea, hyllyt notkolla Rowanin ihanuuksia, lopetettiin jossakin vaiheessa vuoden -96 keväällä, ja loppuunmyynnistä tuli hamstrattua useampiakin Rowanin vihkosia. Tuollaisen ruskean neuletakin kudoin, tosin hihat jäivät vähän turhan lyhyiksi, kun ilman etukäteissuunnitelmaa jostakin alelaarista ostamani lanka ei ihan riittänytkään.

Teokset ovat Rowan Knitting Book nro 4 ja Rowan Knitting Magazine nro 16, ja hei, tuollaisen Kim Hargreavesin pitkän liivitunikasysteemin voisin ainakin melkein kutoa nytkin.

Pariskunta puolestaan käyskentelee Annabel Foxin ja Kaffe Fassetin tuotoksissa. Oliko 90-luvulla tosiaan noin ihanaa ja kukertavaa? Rowanin maailmassa ainakin.

3 kommenttia:

kaisa kirjoitti...

Ha, haa! Meillä neulottiin kans penaali, mikä älytön idea opettajalta! Nyt ajateltuna, en kyllä itse teettäis sellaista. Mun penaali oli myös sellainen muodoton pötkylä, alusta leveämpi kuin lopusta tai toisin päin. Kiinnityksenä meillä oli nepparit. Mun penaalista kaikki kynät tuli silmukoista läpi, joten se siitä.

Tuija kirjoitti...

Hei - kiva kun löysit tänne! Minun penaalini ei tosiaan koskaan valmistunut, mutta en muista kenenkään muunkaan omaansa käyttäneen. Ehkä kukaan ei saanut sitä valmiiksi tai ne tyrmättiin samantien sen verran epäkäytännöllisiksi, että bne talletettiin visusti muistojen laatikkoon...

Saija kirjoitti...

Näyttää siltä, että järki voitti ennen minun aikaani. Meillä ensimmäisenä työnä piti ommella penaali. Huomattavasti käytännöllisempää.