Vaikkei yleisö pyytänytkään, kuvia kauhugallerian kätköistä:
Ihan kuin olisi tunikan alla enemmänkin täytettä, mutta se on tyhjää täynnä (mitä nyt suklaata...). Valokuvaaja olisi voinut huomauttaa pussituksesta ja neuleen hartiaosan vetämisestä, mutta eihän se sellaista huomannut. Ja kun napit laittaa kiinni, näyttää vielä hullummalta. Ja tuntuu pakkopaidalta.
Kokeiltiin muuten neuletta äsken tyttärelle ja nam, miten ihanalta se minusta hänen päällään näytti, mutta hänpä ei itse tykännyt. Ja se on pakko minunkin tunnustaa, että hartiaosan muotoilu ei istu hänelläkään, näyttää ihan samalta kuin minulla alakuvassa. Jos sen korjaisin, sitten kuulemma voisi ehkä kelvata, joten pistän harkintaan, mutta neulottuani sen jo muutamaan kertaan itseänikin varten, ei ihan kauheasti innosta. Eikä se ratkaisisi napinläpiongelmaa, nappeja joutuisi yhä pujottelemaan neuloksen lomasta eikä tyttärellä oikein riitä riittävän hellää energiaa moiseen. Vaikeaa tämä neulojan elämä, umpisolmuja ja valintoja täynnä.
1. Tämä on 100% rain -blogin Veeran suunnittelema Modern Garden, mutta pieleen meni. Kuva on valikoitu yksilö monesta napatusta ja voi olla, että neule ei siinä näytä täysin epäonnistuneelta, mutta trust me, se on. Valitettavasti. Tykkäsin mallista tosi paljon ja säädin ja purin ja säädin vielä muutamaan kertaan uudelleenkin (muokkausta tarvittiin mm. siksi, että lanka on alkuperäistä ohuempaa), ja täydellisiä nappejakin (lue: silmukoiden lomasta mahtuvia, koska joku teki napinläpiä liian harvaan) neule odotti valmiiksi neulottuna noin kuukauden, mutta eivät napit pelastaneet neuletta. Se on kikkana hartioilta, kikkana ympärysmitaltaan ja pituudeltaan pingotuksessa venähtänyt (tasapainon vuoksi). Neuletta on paapottu ja sille on annettu aikaa, hermoja on lepuutettu ja näkökulmia on vaihdeltu, mutta valokuvat paljastivat totuuden, jonka perheemme absoluuttinen muotiguru eli 10-vuotias tytär sanoi jo aikapäiviä sitten: kaamee. Menee purkuun, jonka ihanainen ja kallis Ruotsista asti rahdattu lankaseni (Rowanin Cocoon) toivottavasti kestää urheasti, jotta siitä jonakin siunatumpana ajankohtana voisi syntyä jotakin käyttökelpoista.
2. Lentokoneessa matkalla Stingiä kuuntelemaan aloitin viime hetken joulukudontahurahduksen vallassa pipon, jonka oli tarkoitus päätyä kummipojalle. Poika on hiphoppari ja varsinkin skeittari, ja tarkoituksena oli tehdä löysä ja pitkähkö versio uusimman Knittyn Knotty but nice -piposta, mutta liian tiukka tuli siitäkin, sikin sokin risteilevät kaapelit kun eivät kauheasti jousta. Lisäksi neulos on niin jäykkää, että pipon pitkähkö huippu sojottaa kohti kaakkoa (niin sanoakseni), mikä ei varsinaisesti luo rentoa joukkarimeininkiä. Purkuun sekin.
3. Joulukuusessamme roikkuu aika paljon kudottuja tai muuten langasta tehtyjä koristeita, mutta eihän niitä ole koskaan liikaa, eihän? Tästä piti tulla latvatähti tähän malliin. Ohjetta minulla ei ollut ja sovelsin omasta päästä, mutta sitten (jämä)lanka otti ja lopahti ja joulukin iski päälle. No, jos ensi jouluksi sitten.
4. Hullu kun olen, jatkan yrittämistä. Nyt olisi syntymässä ponchopusero. Sormet ristiin!
Vaarin jouluperinne numero yksi on marsipaanikarkkien teko. Nuorempi poikamme rakastaa myös marsipaania ja karkkien tekoa. Tänä vuonna kokoonnuimme meille leipomaan jouluherkkuja, ja niitä karkkeja. Yleensä teemme porkkanoita, mansikoita ja herneitä. Tällä kertaa syntyi myös kärpässieniä, chilipalkoja ja jättimustikoita.
Kaikki osallistuivat tavallaan. "Jääkarhun" talossa mäyris kokee olonsa turvallisimmaksi jossakin korkealla: sohvalla, äidin sylissä tai tuolilla pöydän alla. Sanottakoon tasapuolisuuden nimissä sekin, että mäyris on ymmärtänyt asian väärin. "Jääkarhumme" mielestä mäyris olisi vain ihana leikkikaveri, ei eväs.
Piparkakkukerrostalo ja sen ylpeä arkkitehti. "Äiti, laitetaanko tämäkin kuva nettiin, että kaikki näkee kuinka hieno talo me on tehty?" Juu, laitetaan.
Monta vuotta on mennyt, että en ole muistanut tehdä jäälyhtyjä. Nyt ryhdyin toimeen heti kun mittari näytti -15°C. Ja mikä parasta, näistä on saatu nauttia jo kokonainen viikko!
Joskus ihmisen pitää saada tehdä hulluuksia... Käyn yleensä joulunaikaan kuuntelemassa jonkin konsertin ja tänä vuonna yksi musiikki iski jo lokakuussa niin, ja olin mennyttä naista. Ihan sattumalta tulin nimittäin katsoneeksi Stingin kotisivuja ja huomasin, että miekkoselta on tulossa talvilevy; ihanaa että nimenomaan talvilevy, koska minullekin joulunaika on enemmän talvimielialaa kuin ihan sitä jouluisinta joulua, sen keskitän mielessäni joulun ydinpäiviin. Ja aah, mitä talvimusiikkia! Silloin lokakuussa löysin ensin vain biisinpätkiä Amazonin sivuilta ja vain yhden biisin kokonaisena ja vanhempana versiona, mutta heti kolahti. Osan biiseistä tunsinkin, koska olen itsekin niitä joissakin kokoonpanoissa laulanut. Pidin jo Stingin Dowland-levystä aivan älyttömästi: John Dowlandin musiikki on vanha rakkauteni ja Stingin versioita kuunnellessani tuli olo, että juuri näin niitä pitää laulaakin, pelkistetysti ja tavallaan rujostikin, mutta aidolla tunteella, "kukin äänellään" -meiningillä. Sting piti levyn tiimoilta muutaman konsertin ja olin ihan hollilla päästä edes samaan kaupunkiin yhden konsertin aikoihin, olin nimittäin silloin muutaman päivän Pariisissa ja jotakin kivaa konserttia etsiskellessäni huomasin, että Dowland-konsertti olisi ollut kotiinlähtöäni seuraavana päivänä. Harmitti aivan kauheasti, vaikka tuskin konserttiin olisi saanut enää lippujakaan, vaikka kuinka olisin pystynyt omia matkasuunnitelmiani muuttamaan. Siitä asti on kuitenkin kytenyt mielessä päästä kuuntelemaan Stingiä ns. taidemusiikin kimpussa, joten en pystynyt pitämään itseäni erossa tutkimasta, josko olisi mitään mahdollisuuksia päästä kuuntelemaan tätä musiikkia livenä. Euroopassa oli konsertit Pariisissa ja Saksan Baden-Badenissa, ja koska Pariisin liput myytiin loppuun asiaa jahkaillessani, klikkasin kiireen kaupalla itselleni - kädet täristen ja pieni hiki päällä - lipun Badenin konserttiin. Sitten vasta rupesin miettimään, että missäs kummassa se Baden-Baden oikein onkaan - ai Schwartzwaldin liepeillä... No miten sinne pääsee, missä asun... Kaikki selvisi, ja tämän viikon keskiviikkona lennähdin Frankfurtiin ja könysin sieltä junalla konserttipaikkakunnalle.
Ennen h-hetkeä ehdin tutustua paikallisiin joulumarkkinoihin ja tutkailla maisemia. Säätila sopi levyn teemaan hyvin, oli pikkupakkasta ja karua, pikku vuorella jopa lunta.
Opin myös, että Baden-Baden on paitsi vanha roomalainen kylpyläkaupunki ja konserttikaupunki, myös kasinokaupunki. Tuon minusta johonkin toiseen maailmaan kuuluvalta näyttävän paikan lisäksi kaupungissa oli pienempiä "kasinoja" vähän joka kulmalla, ja vähintään samassa suhteessa kultasepänliikkeitä, joista osa todella eksklusiivisia: yhden ikkunassa oli esimerkiksi kaulakoru, joka maksoi noin 17 000 euroa. Kasinovoittajatko tulevat hövelille tuulelle voittorahansa kahmittuaan?
Torstai-iltana päästiin sitten asiaan! En meinaa löytää sanoja, kaikki mieleentuleva tuntuu latistavalta: yksi elämäni mahtavimmista musiikki- ja konserttielämyksistä! Stingillä oli mukanaan yli 30-jäseninen muusikkoryhmä, jossa oli pieni jousiorkesteri (kapellimestareineen), puhallinryhmä, kolme lyömäsoittajaa, kolme naislaulajaa, kelttikansanmuusikoita, kuten kaksi viulistia, joista toinen soitti välillä myös säkkipilliä, kelttiharpisti ja haitarimies, sekä Stingin yhtyeen (ah, niin cool) luottokitaristi Dominick Miller. Ja muutama muu päälle. Ja kaikki musisoivat omalla persoonallaan ja tyylilleen uskollisesti, ja silti kaikki loksahti mahtavasti yhteen. Myös Sting paljastui tarkaksi ja aidosti musikaaliseksi muusikoksi ja nimenomaan yhtyemuusikoksi, joka osaa kuunnella muita, korjata virheensä (juu, oli paikoitellen ääniongelmia korkeissa sävelissä, mutta ei todellakaan haitannut) ja antaa tilaa toisille ja toisaalta ottaa oman paikkansa tarvittaessa. Ja oli hauskaa nähdä, kuinka hän seurasi kiltisti kapellimestaria, joka huitoi parissa biisissä koko revohkan edessä. Paljon liikkuvia osasia, rikasta musiikkia!
Konsertti oli myös rakennettu levyä paljon kuunnelleelle miellyttävästi. Biisien järjestys ja osittain myös sovitukset poikkesivat levyllä kuulluista ja joukossa oli kappaleita myös levyn ulkopuolelta. Stingin jutustelut olivat mukavia ja niistä välittyi ainakin minulle aito innostus kyseistä musiikkia ja juuri tämän porukan kanssa tapahtuvaa musisointia kohtaan. Hän kertoi myös säveltäneensä yhden levyn deluxe-versiossa olevista kappaleista erään Bachin soolosellosarjan tietyn osan pohjalta, mikä sekin kertoo minusta jotain Stingin muusikkoidesta. En sano, että kaikkien hyvien pop-muusikoiden tarvitsisi haalia vaikutteita samoista lähteistä, mutta kun Stingin lähteet tuntuvat ainakin osittain olevan sellaisia, jotka ovat kautta vuosien kolahtaneet minuunkin, tuntuu hyvältä.
(Tässä pieni maistiainen ilmeisesti joltakin tv-keikalta. Samoja muusikoita kuin konsertissa, mutta pienempänä kokoonpanona.)
Muusikot toivoivat, että konsertissa ei kuvattaisi, mutta silti salamat räiskyivät konsertin alussa ja lopussa. Minä olisin halunnut ottaa pienen videonpätkän ja yritinkin heti ensimmäisen kappaleen aikana, mutta pahus, istuin penkkirivin päässä muutaman metrin päässä paikannäyttäjähaukasta ja eikös hän kiirehtinyt koputtelemaan selkääni, että verboten, kun kaivoin kamerani esille. Ja tädin hyppysten ulottumattomissa olevat jatkoivat räiskintäänsä... Mutta ihan lopuksi, vihonviimeisen kumarruksen aikana päätin, että vieköön vaikka vankilaan, tämän minä kuvaan, joten tässä Stingin viimeinen kumarrus:
Museokeskus Vapriikissa Tampereella on avoinna näyttely Joulupuu on rakennettu, suomalaisen joulukuusen tarina. Näyttelyyn liittyy saman niminen Kaisa Koiviston, Hannele Nymanin ja Marjo-Riitta Saloniemen kirjoittama ja Tammen kustantama ihastuttava kirja. Joulukuusen lisäksi kirja esittelee suomalaisten joulukoristeiden historiaa, jossa tietysti Weisteellä on ollut iso osa. Katsomisen arvoinen kirja.
Kirjassa on myös paljon valokuvia joulunvietosta halki vuosikymmenten. Tämä kuva on kuitenkin omasta arkistostani: Joulun viettoa Lahdessa 1950-luvulla.
Minun joulumieleni ei synny punaisesta väristä ja tonttuarmeijasta, vaan enemmänkin talventunteesta, kylmyydestä, lumesta, pimeydestä ja pienistä valonpilkahduksista, mutta nämä tontut ilmaantuvat takuuvarmasti kesäpiilostaan joulukuun ensimmäisenä päivänä. Tein nämä kurkistustontut noin 10 vuotta sitten ja siitä asti ne ovat olleet lapsillamme joulukalentereina, eikä edes 14-vuotias murkkupoikamme ollut tänäkään jouluna valmis luopumaan Tontustaan. Tontuilla on pienet harmaat kassit käsivarrellaan ja sieltä löytyy aamuisin jotakin pientä. Joskus on tullut pikku esineitä, joskus jatkosatu ja suklaata, ja yhtenä vuonna matikkainnokkaalle pojallemme keksittiin höpsöjä sanallisia laskupähkinöitä. Nykyään koulumatikka riittää kummallekin ja tänä vuonna tonttujen kassista löytyy suklaan kaverina aamun vitsi.
P.S. Ohjeet virkattuihin kuusiin, tähtiin ja sydämiin (nämä sydämet keksin itse, koska näitä tehdessäni ohjetta sydämeen ei vielä ollut) englanniksi mutta kuvitettuna löytyy täältä. Lisää virkattuja ihanuuksia (ja blogi jonka kautta alunperin löysin nuo ohjeet) löytyy ullakolta.
P.S. P.S. Nyt myös ensimmäisen linkin pitäisi toimia.
Innostuinpa enkeleiden tekoon. Taivuttelin piipunrassista vartalon ja raajat, valmiit päät löysin askarteluvarastostani, samoin höyhenet siiviksi. Mekot kudoin nelosen puikoilla valkoisesta langasta, jota epäilen Novitan Floricaksi. Tukkaa en halunnut tehdä, mutta jotenkin päästä törröttävä piipunrassi piti peittää. Siispä ajan henkeen pipolla. Jokaisen enkelin mekko on saman mallinen mutta eri neuleella toteutettu: sileää, helmineuletta ja aina oikeata. Pipot ovat myös erilaiset keskenään.
Ostin monta vuotta sitten Irlannista tällaisen ristin, jonka nimi on St. Brighid's Cross eli kaipa sen voisi suomentaa Pyhän Birgitan ristiksi. Se ei Irlannissa liity jouluun, mutta minulle se tuo mieleen esimerkiksi himmelit ja Tuomaanristin, ja tuntuu siksi jouluiselta. Minun ristini on aika iso ja tehty luultavasti järviruo'osta, mutta jos olisi näppärä olkiaskartelija, voisi tehdä vaikka pieniä olkiristejä kuuseen roikkumaan. Yksi taitteluohje löytyy täältä.
Kärpässieni virkattu kolmosen koukulla. Punainen lanka Novitan Woolia, valkoinen jotakin sopivan paksuista jämälankaa, mahdollisesti Floricaa.
Sieni on aloitettu punaisen lakin keskeltä ja virkattu ympyrää puolipylväillä (Tai niin oli tarkoitus. Taisin muistaa puolipylvään väärin ja teinkin ehkä jotain omakeksittyjä silmukoita.) lisäten ensin joka toisella silmukalla, sitten joka kolmannella jne. kunnes ympyrä oli mielestäni sopivan suuri. Sen jälkeen ryhdyin kaventamaan.
Virkkasin ensimmäisen kavennuskerroksen vielä punaisella langalla ja vasta toisella kavennuskerroksella vaihdoin valkoiseen lankaan. Kavensin vastakkaisessa järjestyksessä kuin tein lisäykset (ensin kav. joka 4:llä, sitten joka 3:lla, joka 2:lla jne.) kunnes silmukoita oli sopivasti jäljellä jalkaa varten. Tässä vaiheessa täytin hatun punaisella huovutusvillalla.
Jalan virkkasin kiinteillä silmukoilla spiraalia. Kun jalka näytti sopivan korkealta, täytin sen vanulla ja kavensin virkaten kiinteitä silmukoita joka toiseen silmukkaan kunnes pohjassa ei enää ollut reikää. Katkaisin langan ja päättelin sen. Valkoiset pilkut ompelin ranskalaisilla solmuilla (Työnnä neula ulos kärpässienen lakista, kierrä lanka kaksi kertaa neulan ympäri ja pujota neula ulostulopaikan vieresta sienen sisään ja seuraavan pilkun paikasta ulos. Vedä solmupisto sopivan kireäksi, mutta ei liian.).
