Kesäkäsityö

Ostin tämän langan kesän alussa sillä mielellä, että kudon rennon, löyhäneuloksisen, liehuvahkon, hihattoman, T-paidan päällä pidettävän tunikan. Kudoin mallitilkkuja, nuuskin ohjeita ja mietin ja pohdin, mutta Sitä Oikeaa ohjetta ei löytynyt eikä usko riittänyt ruveta väsäämäämään aivan omasta päästäkään. Sitten mietin, että josko hame ja nimenomaan tämä ihana hame, mutta sekin tyssäsi heti alkuunsa, kun korkeussuuntainen tiheys, joka olisi olennainen tässä työssä, oli aivan metsässä. Kesäkuu kului tässä hetteikössä, kunnes juuri ennen kesälomamatkaa silmään sattui jo pitempään hyllyssä tilaisuuttaan odottanut kiva teos ja malli:

Mittailin, että kirjan ohjeella pitäisi tulla suunnilleen sopiva minulle, kävin ostamassa puupuikot, jotta voin aloittaa kutomisen heti lentokoneessa, mallailin omista varastoista sopivaa lankaa pariksi puuvilla-pellavalle, kudoin taas koetilkkua ja siitä se lähti. Tällaisiin maisemiin mentiin ja

tässä ollaan jo purkuvaiheessa. Ei näytä hyvältä, ei.

Aloitin sitten apinan raivolla uudelleen pelkällä puuvilla-pellavalla, ja aika hetipian kotiin paluun jälkeen oli valmista.

Kummitus? Tursas? Ainakin japanilaiset pienet ihmiset ovat vielä pienempiä kuin suomalaiset pienet ihmiset, jotenkin litteämpiä. Onneksi tyttö tykkää. (Huom. Tyttö nappasi myös äidin paidan käyttöön. Tästäkö se alkaa? 9-vuotiaana?)

Malli: Cape Vest Knit-kirjasta, kustantaja Ondori, ISBN 277-11375-3

Lanka: Dropsin Bomull-Lin, n. 270 g

Ohje on japanilaisen graafinen, sellainen sangen yksinkertainen versio, ja sitä oli tosi helppo seurata, kunhan laskeskeli kiltisti ruudut ja silmukat. Korkeussuunnassa mittasin senttimetreissä.

***

Ps. Täti syötti mulle tänään voikukanlehtiä.

Muumimamman hillokellari

Appiukko lähetti viikonloppuna laatikollisen omenoita saatteella: "Minä haluan sitten purkillisen calvadosmarmeladia." Jep. Tuumasta toimeen. Omenamarmeladin ohjeita löytyi helposti surffaamalla, täytyi vain valita sopivan helppo. Ohjeessa olleen sitruunamehun korvasin suurimmaksi osaksi calvadoksella. Ja sitten vain piti varoa, ettei marmeladi pala pohjaan.


Täytyy sanoa, että ei tule olemaan vaikeata syödä tätä marmeladia loppuun. Toisin kuin pari vuotta sitten tekemääni mustaherukkahilloa, jota on vieläkin jääkaapissa eikä kelpaa kelleen. Sitä voisi ehkä käyttää liimana.

Alkuviikosta valmistui myös pienelle tipsuntapsunkoiralle takki. Malli on omasta päästä, langat pääosin Novitan 7-veljestä, tummansininen taitaa olla Novitan Floricaa ja violetti kolmen ohuen erivärisen konelangan yhdistelmä.


Saattaa tietysti olla, että suunnittelija on tehnyt virheen ja tästä tuleekin tuluskukkaro tai että tipsuntapsu vihaa takkiaan, mutta jos käy hyvin, kuvia pikkukoirasta myöhemmin. Oma koira toimii mallina siihen asti: "Äiti, et kai sä vaan tarkoita...".

Syksyistä

Entinen kotikaupunki näytti viikonloppuna kauneimmat kasvonsa. Ei purevaa tuulta, ei hyistä sadetta, ei räntää eikä loskaa. Sen sijaan auringonpaistetta, leutoa syyssäätä, kiireetöntä olemista ja hyvää ruokaa.


Kotonakaan ei ole pöllömpää. Rakastan vaahteroita kirjavissa syyspuvuissaan. Oranssi saa sielun laulamaan.

Tänään istutin koivuntaimen, jota olen kesän kasvattanut ruukussa. Meillä päin kaikki puun taimet on suojattava verkolla kenguruiden kokoisten rusakoiden varalta. Mies jaksaa yhä nauraa sitä, kuinka keväällä tiirailin pellolle, ilman silmälasejani, ja ihmettelin: "Mitä peuroja tuolla pellolla kulkee?" Olivat rusakoita.

Mies näki tänään hirven. Juoksi tien poikki aivan edellä ajavan moottoripyöräilijän takaa. Mies kertoi, kuinka moottoripyöräilijä oli täpärästi selvinnyt hengissä eikä ollut luultavasti edes huomannut koko asiaa. Minä mietin, että miehestä voisi sanoa samaa.



Mansikki Myöhänen. Vieläkö ehtii? Yrittänyttä ei laiteta.

Tulipa virkattua

Ennen

Jälkeen

Neulos: Kauhavan kangasaitan Lilli-ontelokudetta, n. 2,5 kg

Ohje: Pyöreä pohja, lisäyksiä tehty sopivissa kohdissa, jotta pohja pysyy tasona, muoto muuttuu vähitellen kuppimaiseksi, kun lisääminen lopetetaan. Koon sovitin sen mukaan, että olemassa olevat lankapussit mahtuvat.

Aikamoinen tynnyrihän siitä tuli, lankapussit veivät selvästi isomman tilan kuin olin kuvitellut eikä mittasuhteet ihan vastaa visiotani, mutta eivätpähän enää pussit loju lattialla. (Totuuden nimessä on kerrottava, että tässä ei suinkaan ole kaikki taloudesta löytyvä lanka, vain käsivara.) Aika painavakin se oli virkata, olkapäässä tuntuu vieläkin vähän, mutta se on pientä. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen.

Mutta mitäs näille tehdään? 5,5 kg Lilliä.

Isosiskolle kanssa

Siis tulevan vauvan isosiskolle. Vauvalle Araucania Atacamaa ja Dropsin Alpacaa; isosiskolle Hjertegarnin Alpaca Silkiä somistettuna Atacamalla. Sinisten sukkien väri on kuvassa aivan väärä, oikea väri on pikemminkin tumma turkoosi.

Vauvan sukkien koko hieman arveluttaa: onkohan varsi liian pitkä ja kapea ja riittääkö jalkaosa kuitenkaan? Mitat otin Vogue Knitting: The Ultimate Sock Bookin verrattomasta sukkataulukosta. Mutta en siis kumminkaan uskonut sitä: why, oh why?

Isosiskon sukissa noudatin orjallisesti taulukon mittoja. Varren joustinneuleen nappasin kirjan mallineuleista. Lankaa oli vain hieman vajaa kerä, joten tein sukista lyhytvartiset töppöset tai unisukat. Lankakaan ei taitaisi kestää saapaskäyttöä mutta on ihanan pehmoista. Kukkakoriste omasta päästä.

* * *

Olen tässä jo muutaman päivän pohtinut jouluvalojen ripustamista ikkunaan. Päätin kuitenkin kestää vielä ainakin lokakuun alkuun, jotta en vaikuttaisi ihan höynältä. Mutta joku ehti ensin: Ideaparkissa oli jo eilen myynnissä joulukynttilöitä ja muuta rekvisiittaa! Tunnustan nyt sitten: olen jouluhullu. Enkä tiedä, kumpi meistä on pahempi, mustikka vai tyrni. Mun ainakin on jo todella vaikea olla ajattelematta neulottuja joulupalloja...

Telepatiaa!

Hahaa! Mulla on puikoilla täsmälleen sama Araucania kuin Tuijalla käsimöimissään: telepatiaako? Tikuttelen vauvan sukkia kaverin vauvalle. Ensimmäinen on valmis, mutta kärki menee purkuun. Minun oli tarkoitus tehdä se samalla roosalla kuin kanta, mutta unohdin. Lisäksi kärki on mielestäni liian pitkä ja liian teräväkärkinen. Yritän ehtiä korjata asian ennen viikonloppua ja kaverin tapaamista.

Araucanian lanka muuten on aivan ihanaa! Pehmeää, helppoa neuloa ja värjäys harvinaisen onnistunut pätkävärjätyksi langaksi, joita normaalisti inhoan. Odottamassa on vielä yksi kerä sinisävyistä lankaa.

Tiistai on jumppapäivä. Jumppa-avuksi tarvitaan omena. Puumme ovat nuoria, joten omenoita saimme tänäkin vuonna vähän; ei niistä jumppavälineeksi piisaa. Täytyi siis tehdä oma. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla.

Käsimöimet*

Tyttärelle.

Lanka: Araucania Yarns Atacama, 100 % alpakka, käsinvärjätty

Ohje: mahdollisimman simppeleitä lapasia mukaillen, ei peukalokiiloja, virkatut reunukset

*Pappa oli kotoisin Hollolasta ja käytti toisinaan kengistä sanaa jalkumet, mille isä jaksoi nauraa, taitaa yhäkin nauraa, ja tempaisi käyttöön sanan käsimöimet. Tällaisia aukollisia lapasia taidetaan kutsua yleensä rannekkeiksi tai ranteenlämmittimiksi, mutta lämmittäväthän ne sormiakin. Puolilapaset? Aika tylsä. Nämä ovat käsimöimet.

Uusia ihania

Tämä juttu sisältää surutonta mainontaa ja hehkutusta.

Kävinpä minäkin viime viikonloppuna Helsingissä Wanhassa Satamassa messuilemassa. Olin saanut aikaisemmin Helskystä kaksi yhden hinnalla -kutsun ja minun piti pyytää siskoa kaveriksi, mutta kääk, unohdin työkiireiden tuiskeessa - sori! Seuraavan kerran muistin asian vasta lauantaina, kun silmä osui Hesaria lukiessani Minne mennä -palstalla messuilmoitukseen. Siinä romuttuivat samantien jalot lauantaisiivoussuunnitelmat, kun mieskin näytti vihreää valoa.

Keskikäytävää ja sen ulokkeita kolutessani tuntui, että eihän täällä tänä vuonna ole paljonkaan kiinnostavaa. Japanilaisia käsityökirjoja tosin selailin hartaasti yhdellä ständillä, mutta ihme kyllä mikään niistä ei räjäyttänyt tajuntaa. Raijan aitan nyssäkästä nappasin pieniä kirjontalankavyyhtejä siskolle ja joltakin toiselta tiskiltä Kaffe Fasset -sukkalankaa tyttären sukkia varten, mutta sitten taivas aukeni: Titityy. Minä kuulun siihen porukkaan, joiden vähäinenkin aivotoiminta seisahtuu odottamattomien lankaihanuuksien äärellä. Silmät harittavat, sydän hakkaa ja käsi haparoi, ja sitten tulee tehtyä kaikenlaisia hulluuksia, kuten ostettua vaivaiset kaksi pallukkaa Habu-lankaa ja nekin eri laatua ja eri väriä. Näin kävi viime talvena Lontoossa I Knit -puodissa. Ne nyttyrät ovat saaneet toistaiseksi tyytyä pölyyntymään sisistuselementteinä. Tämän parempaan en nytkään pystynyt:

Shibuin sukkalankaa ja alpakkalankaa - nam. No on niissäkin ihanuutta ja potentiaalia yllin kyllin. Puikot ja koukku (menossa siskolle)täältä.

Sukkalanka pääsi ulkoilemaan sunnuntaina

(anteeksi huono laatu, ei oltu tarpeeksi nopeita, kamera ja minä) ja suunnitelma on tämä:

Ratsukoita ihastellessani ja koetilkkua tikuttaessani taustalla raksutti Titityyn osastolla käymäni keskustelu langansäilytyksen ikuisuusongelmasta, ja niinpä kaivoin illalla sohvan päädyssä majailevasta pussikasasta heinäkuusta asti uinuneen putkineulosvyyhdin, kerin sen ja annoin palaa:

Tuosta olisi tarkoitus tulla selvästi reilumpi isosisko pienemmälle (virkattu putkiksesta), kunhan selvitän, mitä neulosta tämä tarkkaan ottaen olikaan ja mistä saan sitä helpoiten lisää. Ja ne sohvan päädyn lankapussit muuttavat siis sitten tänne.

Eikä tässä ollut vielä kaikki. Maanantaina saapui - epäonnisten yhteensattumien takia Peikonpojan henkilökohtaisesti kotiin tuomana(kiitokset vielä kerran!) - tällaisia kaunokaisia:

No nyt olen jo sanaton.

Kirjontaa

Ihastuin rekipeittoihin jo kauan sitten kouluaikana, luultavasti kansallispukua tehdessäni. Muutama vuosi sitten törmäsin Helvi Taiston kirjaan Rekipeitot. Se on upea kokoelma vanhoja peittoja ja Helvin itsensä kirjomia peittoja ja vaatteita. Sitten ilmestyi Do Redo. Nämä kaksi asiaa yhdistyivät mielessäni kassiksi: heitin yläasteella neulomani villapaidan (lanka: tikkuista, malli: laatikko) pesukoneeseen ja annoin sisäiselle kirjojalleni vallan. Paikallinen loistava suutari teki kassiin sangat. On muuten ollut kovassa käytössä jo reilun vuoden.


Kälyni toi alkukesästä minulle huovutetun villapaitansa ja pyysi tekemään siitä jotain, vaikka samanlaisen kassin kuin minulla. Kesän kypsyttelin, kassin kirjonta valmistui viime viikolla ja odottelee nyt lähtöä suutarille. Viikonloppuna innostuin Do Redon tossuista. Muokkasin kaavan sopivan kokoiseksi ja kirjoin tossut kukallisiksi. Pikkulaukkua hupusta aloin jo tehdä mutta rannelämmittimet hihansuista odottavat vielä inspiraatiota. Se rekipeitto, josta kaikki lähti, kypsyy hiljaa ja jonain päivänä.


Olen saanut inspiraation kirjontakuvioihin kirjoista Helvi Taisto: Rekipeitot (Kansalais- ja työväenopistojen liitto, 1992), Irma Grönlund, Marja-Leena Lehto: Perinteinen peittokirjonta (Otava, 2003) ja Anna-Stina Lindén Ivarsson, Katarina Brieditis, Katarina Evans: Do Redo - kuinka villapaita paloitellaan (Schildts, 2006). En ole käyttänyt mitään kuviota suoraan vaan poiminut osan sieltä, toisen täältä ja vaihtanut värit töihini sopiviksi. Kirjontalankana kaikissa töissä olen käyttänyt Raijan Aitan ihanaa villapellava-kirjontalankaa.

Viikonloppuna innostuimme myös kokkaamaan tänä kesänä rakennetussa kesäkeittiössämme. Sipulikeittoa pussista alkuruuaksi, grillimakkaraa (ranskalaiset nielaisivat juuri patonkinsa väärään kurkkuun) pääruuaksi ja jälkkäriksi hyvää kahvia.

Mennyt maailma

Niin paljon bloggaamatonta neule-elämää elettynä... Äitimme neuloi aina - siltä nyt tuntuu - mutta en muista hänen opettaneen minua neulomaan, ainakaan alkuvaiheessa. Kummitätini opetti varmaan jotakin, mutta parhaiten muistan hikoilun ala-asteen käsityötunneilla. Neulomisen opettelu lähti penaalista, joka tehtiin taittamalla aina oikein -neulottu lappunen kahtia ja ompelemalla käsin sivusaumat ja vetoketju. Minun kirkkaan keltainen kappaleeni oli kaukana neliöstä - silmukoita oli vuoroin tippuillut ja lisääntynyt matkan varrella -pussukan muoto muistutti lähinnä venettä, eikä vetoketjun ompelu jostain syystä koskaan valmistunut. Ehkä itse neulominen oli vienyt minulta niin paljon aikaa, että opettaja armahti, kun piti siirtyä seuraaviin koitoksiin. Neuloin myöhemmin koulussa myös sukat ja lapaset ja virkkasin edestä napitetavan liivin, ja nämä tuotokset voi luokitella armotta sarjaan mörvelö, leipälapio ja perunasäkki (kieli keskellä suuta virkatusta raidallisesta liivistä tuli niin leveä, että sivuihin käännettiin vähintään viiden sentin taitokset). Mutta 12-13-vuotiaana tapahtui jotakin, neulominen alkoi kiinnostaa ihan vapaaehtoisena toimintana ja yksi ensimmmäisistä tekeleistä oli barbien villapaita. Noin 15-vuotiaana kudoin ensimmäisen villapaidan itselleni ja heti piti tarttua kirjoneulontaan: muuten paita oli petroolihtavan sininen, mutta miehustaan ja hihoihin tein rinnuksen korkeudelle marjapuuronpunaisen (iik, mikä väriyhdistelmä) perinnetyylisen tähtikuvion. Tätä merkkipaalua ei enää ole olemassa, heitin sen menemään siivouspuuskan vallassa monta vuotta sitten, mutta pinossa olevat paidat ovat myös kouluajoilta, 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Mallit olivat sovelluksia Kotilieden tai Suuren Käsityökerhon malleista; alimman paidan esikuvana oli Korsnäsin paita, joskin minä kudoin miehustan ja hihansuiden kirjovirkkauskuviot ja värit vaihtuivat aivan toisenlaisiksi. Hyvä vai huono? Nykymakuuni ei ainakaan uppoa, mutta silloin olin sangen tyytyväinen.

Kun tulin opiskelemaan Helsinkiin 80-luvun puolivälin tienoilla, Stockmannilla oli vielä iso lankaosasto ja siellä myytiin Rowaninkin lankoja, joihin opiskelijan rahat eivät kylläkään riittäneet. Ja pian ne Rowanit hävisivätkin ja tilalle tuli virtaviivainen Neovius-osasto, jossa minun mielikuvani mukaan myytiin lähinnä sähkönsinisiä mohairpalluroita. 90-luvun puolivälissä asuimme vuoden Englannissa ja siellä pääsin vihdoin itse asiaan.

Malli on Rowan Knitting Bookista nro 7 ja suunnittelija on Annabel Fox. Neule on hirmuisen iso enkä koskaan tottunut lähes napaan asti avoimeen kaula-aukkoon, mutta kyllä tätä silti sitkeästi pidin. Asuimme Cambridgessa ja paikkakunnan ainoa kunnon lankakauppa, joka oli supersuloinen kellarimyymälä lähellä King's Collegea, hyllyt notkolla Rowanin ihanuuksia, lopetettiin jossakin vaiheessa vuoden -96 keväällä, ja loppuunmyynnistä tuli hamstrattua useampiakin Rowanin vihkosia. Tuollaisen ruskean neuletakin kudoin, tosin hihat jäivät vähän turhan lyhyiksi, kun ilman etukäteissuunnitelmaa jostakin alelaarista ostamani lanka ei ihan riittänytkään.

Teokset ovat Rowan Knitting Book nro 4 ja Rowan Knitting Magazine nro 16, ja hei, tuollaisen Kim Hargreavesin pitkän liivitunikasysteemin voisin ainakin melkein kutoa nytkin.

Pariskunta puolestaan käyskentelee Annabel Foxin ja Kaffe Fassetin tuotoksissa. Oliko 90-luvulla tosiaan noin ihanaa ja kukertavaa? Rowanin maailmassa ainakin.

Sienimäistä

Viikonloppuna mökillä oli tarkoitus tehdä tätä: kassia kälylle.







Mutta uppouduinkin näihin, herkkuihin vailla vertaa. Tämä kuva on edelliseltä sieniretkeltä viime viikolta. Löysin kanttarelleja puiden alta hämäristä paikoista, joissa ei kasvanut juuri mitään muuta. Mökillä sen sijaan kanttarellit kasvoivat avoimilla paikoilla satumetsämäisten sammalmättäiden keskeltä, juuri niin kuin mielikuvituksessani niiden pitääkin.