Neule on pehmeä ja etenee ihan mukavasti, mutta muuten kahlailen kylmissä vesissä. Jalosen kirja oli hieno ja ajatteluttava, vei mukanaan maapallon ympäri, kuljetti olennaisten äärelle ja jätti pohtimaan.
Slummien miljönääri -elokuva suistikin sitten päistikkaa mereen. Musiikki jäi päähän ja siitähän on englanninkielinen hittiversiokin, mutta itse elokuva on kaikkea muuta kuin kevyt. Miten voi olla, että jossain päin maailmaa, jossain alakulttuurissa, lapsella tai ihmisellä muutenkaan ei ole mitään arvoa? Tai on, jos sen voi mitata rahassa. Kotisivuillaan elokuvaa kuvataan mm. sanoilla "The feel-good film of the decade", mitä minä en tajua alkuunkaan. Minulle elokuvan pohjavire oli äärettömän järkyttävä ja surullinen.
5 kommenttia:
Samaa mieltä olen elokuvasta. Mutta mielestäni se oli siinä mielessä hyvä, että järkyttävyys herättää todella pohtimaan elämän erilaisuutta eripuolilla maailmaa. Ja varsinkin sekä lasten että naisten osaa, joka ei todellakaan ole ruusuinen.
Joo, kaiken kirjoittamani ohella minäkin todella pidin elokuvasta, mitä en tainnut sanoa. Tarina kerrottiin hyvin ja erityisesti lapsinäyttelijät, jotka olivat dvd:llä olleen ohjaajan haastattelun perusteella oikeasti kotoisin slummista, olivat uskomattoman luonnollisia ja siitä osa elokuvan syvälle menevästä vaikuttavuudesta juuri tulikin.
Mä olin kanssa todella järkyttynyt ton elokuvan nähtyäni. Siinä yhdistyi niin merkillisesti kepeys ja ilo valtavaan vääryyteen ja epäinhimillisyyteen.
Ai että feel-good film???
Ei ollut minullekaan sellainen.
Violet: Ei tullut hyvää oloa ei, mutta pisti ajattelemaan, että mitä pieni ihminen voisi tehdä.
Lähetä kommentti