Euroviisumuistelua

Tästä lähtee käyntiin Mustikan ja tyrnin euroviisuviikko (*pitikö nyt tämäkin... siis luurangot kaapista -viikko). Olen katsonut euroviisut uskollisesti aivan pienestä asti, tietenkin isosiskon esimerkin (kröhmph) siivittämänä. 1970-luvulla jopa nauhoitimme kappaleet tv:stä. Kasettimankka piti asetella tuolille telkun viereen, mikrofoni tarkasti kohti telkun kaiutinta. Kasetti oli kovassa käytössä seuraavan vuoden kun hoilotin ja tanssin abanibit, hallelujat ja amsterdamit. 80-luvulla nauhoitin kappaleet radiosta suoraan kasetille (en MINÄ tuolloin enää...). Johnny Logan oli iki-ihana ensimmäisen kerran voittaessaan, ja kai myös toisella kerralla.

Ensimmäinen Suomen euroviisu, jonka ihan oikeasti muistan taitaa olla Pihasoittajien Viulu-ukko. Marion oli laulanut Tom tominsa pari vuotta aiemmin, olin silloin 4-vuotias, mutta en voi sanoa muistavani esitystä (Tuija muistaa, mustavalkoisena, väritelkka meille hankittiin vasta 80-luvulla). Carita Holmströmin Älä mene pois -laulun muistan seuraavana vuonna Suomen karsinnoista kappaleena, josta tykkäsimme eniten. Niin, itse laulusta en muista mitään, mutta esittäjä jäi mieleen (Tuija muistaa sekä sävelen että Caritan totisena pianon ääressä: Ystäväin, älä mene poooois, tästä jotakin tulla voooois... Paitsi että se lauloi varsinaisissa kisoissa englanniksi, tarkistin juuri Youtubesta. Biisin oli näköjään tehnyt jazz-mies Eero Koivistoinen ja alkuperäissanat Hector, mikä ei olisi silloin voinut kiinnostaa vähempää, vaikka Hectorista pidinkin.)

Vuonna 2006 innostuin pitkästä aikaa Suomen edustajasta. Ajattelin, että loistava vitsi lähettää möröt kisaan. Itse biisi oli mielestäni heviverhoon kiedottu täydellinen eurohumppa (samaa mieltä, mutta silti katselin alta kulmain). Kaiken kaikkiaan loistava paketti! Euroviisujen finaalilähetys jäi väliin kuoron vuosijuhlien vuoksi (minä lipesin juhlista kotiin ennen Saijaa...). Tieto Lordin voitosta kantautui tekstareilla (näpytinäpyti) kyllä meille juhlijoillekin ja vetäisimme tunnekuohun vallassa spontaanisti Maamme-laulun kesken muun juhlinnan. Ja sitten lähdinkin kiireen kaupalla taksilla Tuijan luokse katsomaan finaalin nauhalta, keskellä yötä. (Kuohuviinipullo jo odotteli korkkausta...). Ja tietenkin olin Senaatintorilla juhlimassa sankareita.

Vuosi 2007 oli erilainen viisuvuosi siksi, että mekin pääsimme vihdoin kokemaan juhlahumun aivan läheltä. Sain metsästettyä Tuijalle ja minulle liput finaalin toiseksi viimeisiin harjoituksiin ja jo se oli tarpeeksi jännittävää. Euroviisupaita esiin, siskoseni! (Missäs se riepunen... Pakko sanoa, että show oli pettymys, mitä ikinä sitten odotinkaan. Koko hommahan nääs tehdään vain ja ainoastaan tv:lle, mistään konsertista ei voi puhua. Yleisökin on paikalla vain, jotta lähetys näyttäisi hyvältä tv:ssä. Pyh ja pöh.) Minä en ole ihan noin julma euroviisushowlle: kyllä yleisö tarvitaan tunnelman luomiseksi ja se tunnelma onkin parasta paikan päällä. Mutta tunnustan: kappaleet olivat niin kammottavia, että ihan loppuun asti en jaksanut hymyillä.

Tänä vuonna petyin, kun Signmarkia ei valittu Suomen edustajaksi. Siinä oli mielestäni tuore ja erilainen esitys ja myös paras kappale. No, Waldolla mennään, mutta mennäänkö finaaliin? Mitä luulette? (No että napsahtaa... Joka vuosi jaksan kaikesta huolimatta uskoa ja toivoa, oli biisi millainen tahansa. Pakko sanoa vielä, että euroviisuhumppa iskee minuun vain tasan kerran vuodessa. Joka kevät se pieni sisäinen euroviisufanini herää kevätpörriäisten myötä ja iskee alitajunnassa vellovaan kilpailuviettiin, humppakoipeen, kepeyden kaipuuseen tai mihin lie. Vai onko minulla enemmänkin luurankoja kaapissa?)

Mutta kuka voittaa tänä vuonna? NOOORRRGEEEEEEE!!!!!

Eläköön euroviisut!

*Isosisko kommentoi