Palasin juuri kuoromatkalta Irlannista. Tämä oli toinen kertani maassa ja ensimmäisellä kerralla koetut asiat tuntuvat yhä pätevän.
Kun raahaa matkalaukkuaan lentokentältä parkkipaikalla odottavaan bussiin, aurinko paistaa ja navakka tuuli leyhyttää tukkaa. Bussin lähtiessä liikkeelle on jo pilvessä ja samantien ripsahtaa. Onneksi päällä oli jo 15-vuotta palvellut öljykangastakki. Huppuineen.
Ihmiset ovat sydämellisiä. Kaikki on vähän rähjäistä ja kotikutoista, mutta jos joku ei toimi, keinot kyllä keksitään.
Dublin on sydänjuuriaan myöten musiikkikaupunki. Konsertteja, keikkoja ja katumuusikoita riittää joka lähtöön, ja jos ei saa jaksa lähteä liikkeelle, hotellin alakerrassa saattaa olla yksi Irlannin isoimmista pubeista, jossa soi joka yö yhdestätoista neljään. Näin kävi meille. Päätin suhtautua jumputukseen Dublinin tuutulauluna ja se toimi.
Toinen konserteistamme oli Irlannin suurimmassa kirkossa St. Patrickin katedraalissa ja tuntui hienolta laulaa siellä musiikkia, joka on sävelletty soimaan juuri sellaisessa suuressa tilassa.
Irlantilaiset vaalivat historiaansa kivenjärkäle kivenjärkäleeltä.
Dublinin lähellä on Wicklow-vuorten alue, jonka korkeimmat tunturimaiset huiput nousevat yli tuhanteen metriin. Tätä en tiennyt ennestään.
Kaupungilla oli kerjäläisiä, suurin osa irlantilaisia.
Rakkaushuolia potevien apumiehen, Pyhän Valentinuksen pyhäinjäännöksiä säilytetään Dublinin karmeliittakirkossa. Opas esitteli ne minulle henkilökohtaisesti ja ex tempore matkan varrella toimittamaan ihan muuta asiaa, ja kertoi liikuttuneena, kuinka hän on sytyttänyt kynttilöitä arkun luona olleeseen telineeseen.
